Vapaudessa sen voima

”Soinninkajo Vocal Ensemble. Johtaa Christiaan Boele. Lohjan kirkko 27.7.2006.”

Ääni. Se voisi olla yksi alkuaineista. Niin suuria asioita sillä pystytään luomaan. Mutta äänikin pitää luoda. Se ei synny omia aikojaan. Soinninkajo pyrkii äänen luonnissaan äänen vapauttamiseen – luonnollisuudesta syntyvän harmonian luomiseen.

Mutta onko äänen vapauttamisesta tehty jo fraasi? Onko se toistettavaa liturgiaa, vai toimiiko se käytännössä? Mikä tekee menetelmästä niin ylivoimaisen? Ennen kaikkea – jäävätkö jotkut asiat mm. tulkinta äänen tuottamista korostettaessa sivuseikoiksi?

Lauluyhtye oli valmistautunut esittämään osaamistaan varsin runsaalla ohjelmistolla. Waterfordin Kyriessä varsinkin miesäänet vakuuttivat menetelmän toimivuudesta. Kirkko täyttyi – olematta kuitenkaan millään lailla ahdetun tuntuinen – ihailtavalla luodusta sointumaailmasta.

Konsertin alkuosan kappaleet olivat kaikki samantyylisiä. Kelausmusiikiksi luonnehtiminen ei anna niille sitä tyylillistä oikeutta, mikä taitavuudessa on, mutta hieman vaihtelevuutta ohjelmistoon olisi toivonut.

Griegin Våren oli osoitus elävyydestä, taidosta ja tulkinnasta. Varsinkin sopraanot lauloivat taivaallisen kauniisti. Ei minkäänlaisia vibroja, ei kireyttä eikä pinnistelyä. Tuhannen kertaa mieluummin tällaista kuuntelee kuin Mattilan tai Kanawan prässättyä modea.

Rachmaninovin Bogoroditse Djevo oli loistava. Rytmin hallinta sekä teoksen eri osien solistipainotteisuudet ja yhteisosuudet kulkivat ihailtavan saumattomasti. Mallikas stemmalaulu on tässä tapauksessa esityksestä liian insinöörimäinen ilmaisu. Jotain korkeammasta atmosfääristä kuin yhtyelaulusta esitys tuntui syntyvän.

Chydeniuksen pienistä teoksista koostuva kokonaisuus oli mielenkiintoinen. Tein testin. Kuuntelin osuudet Salmi on kohta jäässä ja Heinät tuulessa silmät kiinni. Elämys oli uskomattoman koskettava. Kokonaisuudessa setin puute oli kuitenkin ehkä liiallisessa taiteellisuudessa. Ultra Bra-tyyliä hipovat kappaleet olisivat kaivanneet enemmän särmää.

On suuri sun rantas autius sopi sekä tekstin että melodian osalta kuorolle hyvin. Varsinkin alun unisono-osuudessa hiotun mutta vapaan laulamisen kyky tuli hyvin todistettua. Sokerina pohjalla Mata del anima sola oli ehdottomasti illan parasta antia. Siinä oli elävyyttä yhdistettynä vapautuneisuuteen iloon. Loistava alttokomppaus. Onneksi en tehnyt silmät kiinni testiäni silloin. Erään alton sielusta kumpuava ja kehon kielellä tehty rytmin käsittely oli niin uljasta, että jos sitä ei nähnyt, niin paljosta jäi paitsi.

Veli Viitala